”Paavo Nurmi oli yllättävän sulkeutunut mies”,totesi varttunut rouvashenkilö, joka oli nähnyt Nurmesta kertovan dokumentin ja muisteli mielellään muitakin Helsingin olympialaisista tai valkokankaalta tuttuja 1950-luvun tähtiä.
Haagan Alppiruusupuistoon sommitellun ”julkkispolun” varrelta löytyi heistä kuulemma paljon uutta ja yllättävää tietoa mutta sitäkin suurempi yllätys piili seuraavassa hetkessä, jolloin paikalle askelsi uljasryhtinen juoksijalegenda itse olympiasoihtu kädessään. Vähän taaempana melonnan kultamitalinainen Sylvi Saimo veti melan avulla keppijumppaa. Runopolulla käyskentelivät Kirsi Kunnas, Herra Piipoo, Kissa Krumeluu ja muut Tiitiäisen satupuusta tutut hahmot. Runoja lausuttiin ja myös laulettiin porukalla ja aina Paavo Nurmen pyyhältäessä ohi riimeihin sekoittuivat vuoden 1952 olympiahymnin sävelet. Kuka olikaan sen säveltäjä? Tätä kysyttiin kahvilan olympiavisassa – vastaus löytyi tietoiskusta, jollaisia oli teipattu rodopuiston keskikäytävälle, ”olympiapolun” varrella jököttäviin lyhtypylväisiin ja mäntyihin.
Kun mainitun pääväylän varrelle sitten levisi huhu, että kahvilassa on nähty Armi Kuusela, monille tuli kiire siirtyä saappaanheitosta tai makkarakojulta häntä tapaamaan. Armi suhtautui ihailijoihinsa tyynen kohteliaasti ja esitteli itsensä moneen kertaan – ikään kuin kaikille ei olisi ollut itsestäänselvää, että vasta 17-vuotias kaunotar Muhokselta oli juuri kaksi viikkoa ennen Helsingin olympialaisia valittu Yhdysvalloissa Miss Universumiksi!
Monet halusivat ikuistaa itsensä yhteiskuvaan, jossa Armin edustamaa ”luonnollista suloa” korostivat kuvattavien syliin asetellut kukkaset – taustalla hehkuvien rodojen ja atsaleiojen lisäksi. Karskimpien kävijöiden iloksi kuvauspöydällä oli tarjolla rekvisiittaa myös niille, jotka halusivat mieluummin heittäytyä Tauno Paloksi ikonisessa elokuvassa Kulkurin valssi. Siinähän Palo esitti suomalaista paronia, joka pakenee lierihattuineen ja eväsnyytteineen Venäjältä Suomeen. Paroni tietenkin rakastuu hyveelliseen kartanonneitoon ja jälleen kerran todellisuus ja elokuva limittyvät toisiinsa, sillä mainittu kartanonneito eli Ansa Ikonen oli lapsena kulkenut saman reitin, eli paennut pietarinsuomalaisen perheensä kanssa vallankumousta Suomeen.
Tämä ja monet muut 1950-luvun kuuluisuuksiin liittyvät anekdootit saivat monet tapahtuman kävijöistä kohottamaan hämmästyneinä kulmakarvojaan – mutta mikä siis oli tämä aikamatkailutapahtuma? Se oli Siskojen ja Simojen seniorikävely Haagan Alppiruusupuistossa Helsinki-päivänä 12.6. Teemaksi oli valittu olympiavuosi 1952 ja sen leikkimielisiä sovelluksia olivat entisaikojen julkkisten lisäksi erilaiset pelit ja leikit. Heitettiin olympiarenkaita, Nokian kumisaapasta ja tietysti läppää, kuten stadissa aina. Paavo Nurmi esimerkiksi saattoi olla sulkeutunut mies, mutta rodopuistossa hän kirvoitti kielenkannat! Joku muisteli ”lentävän suomalaisen” innostaneen nuoria urheilun pariin, joku toinen mainitsi vanhempiensa olleen rakentamassa kisakylää, jolloin tuli ensimmäisen kerran testattua myös coca-cola, olympiakesän uutuusjuoma.
Erityisesti Armi Kuuselan muisteleminen (Armi on edelleen elossa ja näyttää todella hyvältä) elähdytti ikäihmisiä. Eräs kahvilassa vieraillut rouva kertoi nuorena keränneensä talteen kaikki Armin prinsessasadun käänteistä kertovat lehtileikkeet, mistä syntyi koordinaattorin mieleen ajatus koota syksymmällä keikka – siis Siskojen ja Simojen Välittämisen keikka – yksinomaan Armin ympärille.
Kahvietapilla viihdyttiin muutenkin pitkään (eikä vain siksi, että seniorikävelyn osallistujille kahvi oli ilmainen). Kahvin äärellä istuminen on perinteinen kohtaamisen paikka, joka tuli jälleen tarpeeseen. Aina ei kohtaamiseen tarvita sanojakaan mutta jos niitä löytyy, ne kertovat usein yksinäisyydestä. Eräskin vanha rouva, joka viipyi kahvilassa yli tunnin, kertoi olevansa kipeästi juttuseuran tarpeessa. Sellaista voi joskus löytää sattumaltakin, kuten kävi toiselle rouvalle, joka oli saapunut tapahtumaan poikansa saattamana läheisestä palvelutalosta (ja odottanut seniorikävelyä jo kolme viikkoa, heti nähtyään sen mainoksen palvelutalon seinällä). Rodopuistoon tultiin kävellen ja matkan varrella kysyttiin toiselta rouvalta tietä. Tämä rouva lähtikin mukaan, ja näin Tyyne ja Sirpa päätyivät kavereiksi ja vaihtoivat puhelinnumeroita.
Kahvilassa työskennelleet ihanat vapaaehtoiset Meri ja Virpi – molemmat ensikertalaisia – kehuivat kilpaa tapahtumaa ja sen tunnelmaa. Kaikille löytyi kuulemma tekemistä (sitä tosiaan riitti), vastaanotto oli lämmin, tunnelma ihana ja puisto tietysti upea. Erikseen vielä mainittiin ”huikeat ikäihmiset” ja heidän tarinansa, joita saatiin kahvilassa kuulla elävällä musiikilla höystettynä.
Tosiaan kaikki ”kohtaamiset” eivät ole sanallisia, ja usein suorin reitti ihmisestä ihmiseen kulkee musiikin kautta. Kahvilassa 50-60-lukujen hengessä musisoinut Juho ”Kihara” Pitkänen kertoi Instagramissa ”erikoislaatuisesta” keikastaan: Edessäni istui vanha nainen, joka kiitti hiljaa aina kun lopetin biisin. Hän ei ilmeisesti vanhuuttaan jaksanut taputtaa, mutta oli voimakkaasti hengessä mukana (…) Pieni kumarainen vanhus köpötteli eteeni ja ojensi luisevan kätensä minua kohti (…) Rouva katsoi minua ja sanoi hiljaa kiitos. Hänen ryppyinen ihonsa oli sametinpehmeä. Olin sanaton. Halasin varovasti haurasta vanhusta ja sain jotenkuten soperrettua rouvalle kiitokset ja toivotin hyvät kesän jatkot.
Keikan jälkeen rodopuistossa nähtiin hieman surrealistinen näky, kun reitiltään eksynyt kaupparobotti yritti hypätä Sylvi Saimon opastuksella ruutua. Vai yrittikö? Kaupparobotti oli ehkä pettynyt suoritukseensa mutta me muut olimme keikan jälkeen tyytyväisiä, ehkä jopa piirun verran onnellisempia kuin sitä ennen. Olimme nähneet ikäihmisen hymyilevän.
Tekstin on kirjoittanut Siskojen ja Simojen Helsingin toimintakoordinaattori Riitta Kuhlman