KOKEVAn artikkelisarja 1/4:
Osallisuus ikääntyneen arjen tukena
Osallisuus määritellään useimmiten seuraavasti: yksilö kokee olevansa jonkin yhteisön jäsen. Hän kokee olevansa tasavertainen, arvostettu, luottamuksen arvoinen ja hänellä on mahdollisuus vaikuttaa yhteisössä. Määritelmä on osuva, mutta herättää pohtimaan, lisääkö se ymmärrystämme yleisellä ja yksilöllisellä tasolla riittävästi.
Osallisuus on ennen kaikkea subjektiivinen kokemus, mutta siihen liittyy vahvasti yhteisö, joka saa kokemuksen aikaan. Monet eri asiat vaikuttavat osallisuuden kokemuksen syntyyn ja tarpeisiin. Ihmiset ovat keskenään heterogeeninen ryhmä, myös ikääntyneet. Markus Palmén on puhunut jopa ikääntyneisiin kohdistuvasta asennevallankumouksen tarpeesta, sillä ikäihmiset helposti niputetaan yhdeksi joukoksi, jonka tarpeet ja elämäntilanteet ovat yhteneväiset. Nykyään ikääntymisen tyyli on vapaa ja vanhuuden kokemus valinta.
On mahdotonta ajatella, että 73-vuotiaan aktiivisen, hyväkuntoisen kulttuuriharrastajan ja innokkaana vapaaehtoisena toimivan eläkeläisen kokemus osallisuudesta olisi edes hieman samankaltainen kuin 68-vuotiaan monisairaan, mielenterveyden kanssa tasapainoilevan ja kuntonsa haasteiden vuoksi lähes kotinsa vangiksi jääneen eläkeläisen. Eikä näin tarvitsekaan olla. Sen sijaan tarvitsemme yhteiskunnan tarjoamia, vaihtelevia toimintaympäristöjä, jotka mahdollistavat osallisuutta jokaiselle.
Osallisuutta voi kokea osallistuessaan vapaaehtoistoimintaan, viettäessään aikaa harrastustoiminnan tai ystävien parissa. Jollekin riittää osallisuuden kokemukseksi se, että hän kokee olevansa osa lähinaapurustoaan, vaikka sosiaalinen kanssakäyminen rajoittuisi tervehtimiseen ja lyhyeen sääaiheiseen smalltalkiin. Jälkimmäinen osallisuuden tarve tulee kaupunkiympäristössä usein tyydytettyä helposti. Olisi kuitenkin harhaluuloa kuvitella, ettei osallisuuden mahdollistamisen eteen tarvitsisi tehdä mitään. Osallisuus tuntuu olevan niin itsestään selvää, ettemme yhteiskuntana tai yksilöinä tunnista tai tunnusta tarpeeksi sen itseisarvoa osana ihmiselämää.
Monille osallisuus tulee elämän eri vaiheissa lähes automaatiolla. Syntyvä vauva usein kuuluu perheyhteisöön, parhaassa mahdollisessa tapauksessa hän kokee olevansa sen arvostettu ja odotettu jäsen. Kasvava lapsi kuuluu perheyhteisönsä lisäksi lähialueen lasten kaveriyhteisöön, päivähoitoyhteisöön ja sen jälkeen koulu- ja opiskeluyhteisöihin harrastusyhteisöjä unohtamatta. Sitä seuraa aikuisiällä työyhteisöihin kuuluminen sekä aiemmin muodostettujen ja uusien sosiaalisten yhteisöjen osana oleminen.
Näiden yhteisöjen koetaan kuuluvan osaksi ihmisen elämänkaarta. Mikä on ikääntymisen elämänkaaren yhteisö, johon kuulutaan? Vielä jonkin aikaa sitten se tapasi olla perheyhteisö sekä muut lähialueen ikäihmiset. Nykyään on kuitenkin harvinaista asua monisukupolvisessa perheyhteisössä, joten siitä saatava osallisuus on marginaalista. Jäljelle jäävät lähialueen muut ikäihmiset, sekä oma ystäväpiiri. Kun ystävät saattavat asua kaukana ja ikääntymiseen kuuluu myös osaltaan elämän päättyminen, ystäväpiirin kaventuminen on tavallista.
Tämän vuoksi on tunnistettava ja tunnustettava, mikä merkitys on yksilön elinpiirin läheisyydessä asuvilla muilla ihmisillä, jotka voivat olla osallisuuden lähde. Lisäksi tarvitaan tietenkin kohtaamispaikkoja, jotka ovat kaikille avoimia, maksuttomia ja kävelyetäisyydellä kotoa. Kohtaamispaikan ja kohtaamisen luonteen tulisi olla esteetön ja välttää ulossulkevuutta. 73-vuotias esimerkkimme lähtisi varmasti mielellään naapurustokävelylle, mutta 68-vuotiaalla esimerkillämme saattaa olla liikkumisen haasteita siinä määrin, ettei hän voisi kävelylle osallistua. Osallisuus tulee yhteneväisesti mahdollistaa jokaiselle.
Osallisuuden toteutuminen on osa kokonaisvaltaista hyvinvointia. Luo myös merkityksellisyyttä arkeen olla osa jotain, kuulua johonkin, olla arvostettu ja odotettu jossain, kuten osallisuuden määritelmäkin asian summaa. Opiskelu, työ ja ihmissuhteet määrittävät ihmisen minuutta ja se jatkuu koko elämän. Ihminen kaipaa roolia itselleen, vaikka rooli ei vaatisikaan omistautumista joka päivä. Ihminen on sosiaalinen eläin, mutta nykyajan elämäntyyli on ristiriitainen. Useimmat elävät kaupungeissa ja kodit ovat asuntoja, jotka on pakattu vierekkäin, allekkain ja päällekkäin. Siitä huolimatta, että lähekkäin on paljon ihmisiä, ei keskinäistä kontaktia välttämättä juurikaan ole. Työssäkäyvien ja opiskelijoiden yhteisöt ovat myös kodin ulkopuolella, mutta kotona aikaansa viettävien ihmisten lähin yhteisö voi löytyä kodin välittömästä läheisyydestä. Tämän voimavaran valjastaminen käyttöön lisäisi osallisuuden mahdollisuuksia suunnattomasti.
Emmi Nisumaa
Projektisuunnittelija, KOKEVA-hanke
Lähde:
EPALE – Aikuiskoulutuksen eurooppalaisen foorumin blogi Ikäihmisten osallisuus vaatii asennevallankumouksen